Oletteko koskaan tunteneet sitä tunnetta, joka ajaa monia ihmisiä tuhon partaalle?  Jos olette, ymmärrätte minua.

Vanhempani olivat huolissaan minusta. He eivät voineet ymmärtää surumielisyyttäni ja negatiivista elämänasennettani. "Korjaa asenteesi!" he sanoivat. Mutta en voinut, kyennyt ja halunnut.
Iltaisin kuuntelin kaikki surulliset laulut läpi, samalla mietin, kuinka moni jäisi kaipaamaan läsnäoloani tähän maailmaan?

Välillä unelmoin itseni vapauttamisesta kahleista, mutten pysty, sillä suurin osa itsestäni haluaa palavasti elää.
"Kai niillä teineillä on jokaisella joskus tuollainen kausi. Piristy.", äitini hokee.
Hän neuvoi minua katsomaan mitallin toisellekin puolelle, mutta ei jäämään sinne. En nimittäin halua elää ruusunpunaiset lasit silmilläni elämääni, toivoen että joku prinssi tulisi hakemaan kainaloonsa ja kantamaan pois.

Pidin koulussa aiheen positiivisuudesta, joka kuuluu myös persoonaani vahvasti, vaikka mietinkin syntyjä syviä. Onpahan minua haukuttu myös laiskaksi ja  itsepäiseksi.

Arvatkaas miksi?

Käyn sotaa itseäni vastaan. Jos en olisi saanut madonnan (huomaa pieni m-kirjain) nimeä itselleni, vaan jonkun Raisan tai  Tuulan, olisin varmasti kiltti tyttö. Tai sitte en. Mihinkäs koira karvoistaan pääsisi?

Mutta olen hyväksynyt kivikkoisen polkuni, jota olen kulkenut ja lisää on tiedossa. Itse voin vaikuttaa, mihin suuntaan avojaloin elämän tiellä lähden kulkemaan, mutta yksi on aivan varma asia: taaksepäin ei ole menemistä.

Joskun tie voi olla kivinen, joskus tasainen. Joskus eteen voi tulle vuoren kokoinen haaste, mutta senkin vuoren yli pääsee, kunhan vain yrittää.

Mutta hei -- ilman haasteita ja teräviä kiviä polulla ei elämä olisi elämää!