Kävelin tänään taas kerran vanhalla junaradalla. Kiskot ovat kapeat ja saa keskittyä pysymään välillä pystyssä.
Kävellessäni kiskoa pitkin, mietin sitä kuinka paljon yhteistä elämällä ja junaradalla on:

Joskus on helppo päästä eteenpäin. Kaikki sujuu hienosti ja silmät kiinni. Mutta äkkiä asiat voivat olla toisin. Horjut ja yrität epätoivoisesti pysyä pystyssä. Lopulta saatat tipahtaa, mutta ei se mitään. Uutta yritystä putkeen.
Kun on kävellyt jonkin matkaa ja katsoo taakseensa, yllättyy kuinka paljon on jättänyt taakseen. Netkin kohdat, joissa meinasi kaatua mutta ihmeenkaupalla pysyikin pystyssä. Paljon on taakseen jättänyt, mutta varmasti edessä oli vielä enemmän. Helppoja kohtia, joissa voi astella ilman huolen häivää ja vaikeita kohtia, joissa meinaa kaatua.

Voisin tietysti kulkea keskellä kiskoja, jossa on helppo kävellä ja pääsee nopeasti eteenpäin. Mutta eihän se olisi yhtään niin hauskaa, eihän? ^.^